Post by Eelis on Mar 30, 2019 20:09:23 GMT 2
12.1.2019, Paska juttu. Kirjaimellisesti.
Olin ennättänyt tyhjätä laukkuni ja juuri ja juuri asettua taloksi päärakennuksen ullakolta löytyvään kamariin, kun Asta oli jo ilmestynyt kamarin ovelle.
"Hui hitto", huuliltani lipsahti ilmoille ja Astan naama vääntyi omahyväiseen virneeseen.
"Kuules se on pojankloppi semmonen homma, että mää pidän sua silimällä!" Asta naurahti ja katseli kulmakarvat koholla lipaston päälle nostamaani tablettia. "Täälä et kuule kerkiä tuota pahemmin räpläämään. Kyllä se on nuoriso kuule pilalla..." Asta jatkoi jälleen kerran loputonta pälätystään samalla, kun etsin taskusta puhelintani.
"Kuule tuuppa kahtomaan työhousut jalakaan niin lähetään opettelleen noitten elläinten hoitua", Asta totesi loputtoman monologinsa loppuun.
"Tääh? Ai nyt vai? Justhan mä.." ennätin sano kun Asta jo tarttui ranteeseeni. "Ne ei hoija ite ihtiään", vanhan naisen luisevissa käsissä olikin yllättävän paljon voimaa, eikä ote ollut todellakaan mikään heikko kädenpuristus.
"Ei ikinä", sanoin totisena Astalle joka heilutteli kuolleen miehen likaisia työhaalareita naamani edessä.
"Kuule, sun pittää tottua näitä pukkeen. Nämä jalassa se Iivarikin varmaan nukkui pois", Asta mutisi ja nappasin äkkiä työhaalarit hänen käsistään että minun ei tarvitsisi kuulla yhtään enempää. Vedin haalarit jalkaani ja olivathan ne ainakin kolme kokoa liian isot. Naureskelin roikkuville henkseleille, ja painoin sitten valtavan kokoiset saappaat jalkoihini. Ulkona oli pakkasta, joten parit villasukat eivät haittaneet ollenkaan saappaiden täytteenä. Kun olin topannut itselleni vielä lämpimän takin, karvalakin ja paksut nahkahanskat, lähdin Astan perässä ulos. En ainakaan helposti hukkaisi häntä, sillä karmivan värinen takki 80-luvulta miltei paloi verkkokalvoilleni.
Astelimme navettaan, ja jo kaukaa pitelin nenästäni kiinni. Asta läpsäisi käteni pois naamaltani ja ojensi talikon käteeni.
"Kai sää ossaat paskaa lapioija?" Asta kysyi ja pusutti takaisin naista pitkällä kielellä tervehtivää nautaa.
Pudistin päätäni ja sain vastineeksi silmien pyörittelyä. Kohotin harteitani vastaukseksi ja sain oppitunnin kuinka navetta siivotaan oikeaoppisesti. Yllättävän helppoahan se oli kun melkein kaiken sai kerätä pois ja laittaa vain uutta kuiviketta tilalle. Samalla Asta opetti lehmien ruokkimisesta. Kun olimme pääsemässä lypsykoneiden käyttöön Asta luovutti ja ohjasi minut hevostallin puolelle.
Tallissa ei haissut ollenkaan niin kamalalle, tai sitten kaupunkilaisnenäni alkoi vihdoin karaistua tiluksilla leijuvaan käryyn. Oli miten oli, Jatkoimme lannan luonnilla myös tallin puolella. Hevosille oli kuulemma aamuruuat jo jaettu, mutta osalle hevosista pitäisi kuulemma vielä "heittää takit niskaan ja viskata pihalle". En tiennytkään että hevosille oli takkeja, mutta pianhan selviäisikin. Asta raahasi käytävälle Tomppa nimisen tuuhean pörröisen otuksen, jolla oli kerrassaan huvittava väritys. Tervehdin hevosta joka vain tuhahti minulle vastaukseksi. Ei meistä vissiin tullut kavereita ihan vielä tällä ensimmäisellä kerralla.
"Tässä ois tää loimi, kokeillaas yhdessä ensin", Asta sanoi ja näytti minulle kädestä pitäen kuinka se kummallinen, pehmeällä vuorella varustettu, pressu nakattaisiin sen otuksen selkään. Tilannetta ei auttanut ollenkaan se, että Tomppa liikahteli kun yritin laittaa sen mahan alla heiluvia remmejä kiinni. Loimitus sujui yllättävän hyvin kun joku oli auttamassa.
"Huomenaamulla sun pitäs osata sitte tehä tää ihan ittekses", Asta totesi ja palasin takaisin maanpinnalle - minulla olisi vielä paljon opittavaa.
Kun minulle oli opetettu miten riimu ja naru laitetaan, pääsin Asta apunani harjoittelemaan tarhaamista. Kuulemma vaikeimmat tapaukset Saara oli alkuun luvannut hoitaa puolestani, joten saisin rauhassa harjoitella loimitusta ja tarhaamista vähän helpompien hevosten kanssa. Taluttaminen sujui ainakin Tompan kanssa oikein mallikkaasti, vaikka hevonen ei olisi malttanut odottaa, että laitan portin kiinni ennen kuin se kävelee matkoihinsa.
Palasimme takaisin talliin, jossa puhdistin loputkin karsinoista. Osa karsinoista oli onnekseni tyhjinä, mutta saisin kuulemma pian hankkia niihin lisää täytettä. Mitä tuo Astan kommentti sitten ikinä tarkoittikaan. Kyllä tuossa maalaisten kielessä olisi opeteltavaa kerrakseen, ajattelin siinä talikkoa heiluttaessani. Kun karsinat oli puhdistettu, kävin tyhjentämässä kottikärryt samaan osoitteeseen, kuin mihin navetankin kärryt oli tyhjennetty.
"Tiekkö tää lantala alkaa pikku hilijaa pursuta yli, ois aika tasottaa sitä. Seki sun pittää osata tulevaisuuesa tehä ku Aslakki ei ennää jaksa", Asta huikkasi tallin oven suulta. Olin kauhuissani, joutuisinko tosissaan kärräämään kottikärryn avustuksella lantalaa tiiviimmäksi? Upottaisinko jalkani tuohon kasaan ja pistäisin lapion heilumaan? Kun Aslak kurvasi navetan nurkan takaa mönkijällä luokseni huokasin jälleen kerran helpotuksesta. Moneskohan kerta se olikaan jo tälle päivälle. Mönkijän edessä oli kauha, jonka avulla kasaa saisi työnnettyä taemmas. Kuulemma välillä joutuisi vähän lapiolla avustamaan, mutta pääasiassa homma hoituisi mönkijällä.
"No nyt puhutaan asiaa!" huudahdin Aslakille joka näytti yläpeukkua, ennen kuin hän katosi takaisin navetan taakse. Kuulemma meni katsomaan omaa "sarvipäätään", kuka tai mikä se sitten ikinä olikaan. Kerrankin pääsin tekemään jotain mitä osaisin. En minä mikään ihan perus kaupunkilaisjuippi ollutkaan, kyllä minä olin mopoa ja moottorikelkkakin joskus ajanut. Niinpä minä jäin yksin puskemaan lantalaa peremmälle. Routainen ohuesti kerrostunut lanta oli yllättävän tiukassa, ja jouduin useampaan otteeseen hakemaan vähän vauhtia ja kaasuttamaan kauha alhaalla kohti lantakasaa. Sitten se tapahtui. Peruutin taemmas ja kiihdytin. Kiihdytin ehkä vähän liikaakin. Kauha irtosi maasta ja mönkijä kiihtyi huimaan vauhtiin lopulta tökäten täydestä vauhdista suoraa lantakasaan. Siinä me sitten oltiin. Kaulaa myöten, kirjaimellisesti, paskassa. Puolet kasasta kaatui päälle ja mönkijän kauha, eturenkaat ja ohjaustanko upposi kohmettuneeseen kasaan. Nousin mönkijän päältä ja tunsin kuinka kieleni päässä oli jotain likaa. Syljin ja yökkäilin siinä sen aikaa, että Asta ja Aslak molemmat ilmaantuivat paikalle ihmettelemään mitä oli tapahtunut. Samalla selvisi mikä oli se sarvipää mistä Aslak oli maininnut. Liekan päässä miehellä oli massiivinen elukka joka märehti saamiaan heiniä.
Asta purskahti nauruun ja Aslak seurasi perässä. Tallista ilmestyi myös Saara joka katsoi minua ensin hölmistynyt ilme kasvoillaan ja yhtyi sitten naurukuoroon.
"Hehee, näkisippä ittes. Tää tais olla nyt se maatilan kaste, ei oo aito Toukolalainen ennen ku on rämpiny pariin otteeseen lantalassa kaulaansa myöten paskassa!" Asta räkätti ivallisesti. Minua ei pahemmin naurattanut kun vaalea talvitakkini sai uuden ruskean sävyn pintaansa. Siinä me porukalla sitten vedettiin mönkijää höyryävästä lantakasasta irti. Minä koitin peruuttaa, muiden vetäessä sivuilta ja yhden pidellessä kasaa niin, että enempää lantaa ei putoaisi kenenkään niskaan. Tilanteesta selvittiin, mutta olin varma, että saisin kuulla tästä vielä myöhemmin.
Olin ennättänyt tyhjätä laukkuni ja juuri ja juuri asettua taloksi päärakennuksen ullakolta löytyvään kamariin, kun Asta oli jo ilmestynyt kamarin ovelle.
"Hui hitto", huuliltani lipsahti ilmoille ja Astan naama vääntyi omahyväiseen virneeseen.
"Kuules se on pojankloppi semmonen homma, että mää pidän sua silimällä!" Asta naurahti ja katseli kulmakarvat koholla lipaston päälle nostamaani tablettia. "Täälä et kuule kerkiä tuota pahemmin räpläämään. Kyllä se on nuoriso kuule pilalla..." Asta jatkoi jälleen kerran loputonta pälätystään samalla, kun etsin taskusta puhelintani.
"Kuule tuuppa kahtomaan työhousut jalakaan niin lähetään opettelleen noitten elläinten hoitua", Asta totesi loputtoman monologinsa loppuun.
"Tääh? Ai nyt vai? Justhan mä.." ennätin sano kun Asta jo tarttui ranteeseeni. "Ne ei hoija ite ihtiään", vanhan naisen luisevissa käsissä olikin yllättävän paljon voimaa, eikä ote ollut todellakaan mikään heikko kädenpuristus.
"Ei ikinä", sanoin totisena Astalle joka heilutteli kuolleen miehen likaisia työhaalareita naamani edessä.
"Kuule, sun pittää tottua näitä pukkeen. Nämä jalassa se Iivarikin varmaan nukkui pois", Asta mutisi ja nappasin äkkiä työhaalarit hänen käsistään että minun ei tarvitsisi kuulla yhtään enempää. Vedin haalarit jalkaani ja olivathan ne ainakin kolme kokoa liian isot. Naureskelin roikkuville henkseleille, ja painoin sitten valtavan kokoiset saappaat jalkoihini. Ulkona oli pakkasta, joten parit villasukat eivät haittaneet ollenkaan saappaiden täytteenä. Kun olin topannut itselleni vielä lämpimän takin, karvalakin ja paksut nahkahanskat, lähdin Astan perässä ulos. En ainakaan helposti hukkaisi häntä, sillä karmivan värinen takki 80-luvulta miltei paloi verkkokalvoilleni.
Astelimme navettaan, ja jo kaukaa pitelin nenästäni kiinni. Asta läpsäisi käteni pois naamaltani ja ojensi talikon käteeni.
"Kai sää ossaat paskaa lapioija?" Asta kysyi ja pusutti takaisin naista pitkällä kielellä tervehtivää nautaa.
Pudistin päätäni ja sain vastineeksi silmien pyörittelyä. Kohotin harteitani vastaukseksi ja sain oppitunnin kuinka navetta siivotaan oikeaoppisesti. Yllättävän helppoahan se oli kun melkein kaiken sai kerätä pois ja laittaa vain uutta kuiviketta tilalle. Samalla Asta opetti lehmien ruokkimisesta. Kun olimme pääsemässä lypsykoneiden käyttöön Asta luovutti ja ohjasi minut hevostallin puolelle.
Tallissa ei haissut ollenkaan niin kamalalle, tai sitten kaupunkilaisnenäni alkoi vihdoin karaistua tiluksilla leijuvaan käryyn. Oli miten oli, Jatkoimme lannan luonnilla myös tallin puolella. Hevosille oli kuulemma aamuruuat jo jaettu, mutta osalle hevosista pitäisi kuulemma vielä "heittää takit niskaan ja viskata pihalle". En tiennytkään että hevosille oli takkeja, mutta pianhan selviäisikin. Asta raahasi käytävälle Tomppa nimisen tuuhean pörröisen otuksen, jolla oli kerrassaan huvittava väritys. Tervehdin hevosta joka vain tuhahti minulle vastaukseksi. Ei meistä vissiin tullut kavereita ihan vielä tällä ensimmäisellä kerralla.
"Tässä ois tää loimi, kokeillaas yhdessä ensin", Asta sanoi ja näytti minulle kädestä pitäen kuinka se kummallinen, pehmeällä vuorella varustettu, pressu nakattaisiin sen otuksen selkään. Tilannetta ei auttanut ollenkaan se, että Tomppa liikahteli kun yritin laittaa sen mahan alla heiluvia remmejä kiinni. Loimitus sujui yllättävän hyvin kun joku oli auttamassa.
"Huomenaamulla sun pitäs osata sitte tehä tää ihan ittekses", Asta totesi ja palasin takaisin maanpinnalle - minulla olisi vielä paljon opittavaa.
Kun minulle oli opetettu miten riimu ja naru laitetaan, pääsin Asta apunani harjoittelemaan tarhaamista. Kuulemma vaikeimmat tapaukset Saara oli alkuun luvannut hoitaa puolestani, joten saisin rauhassa harjoitella loimitusta ja tarhaamista vähän helpompien hevosten kanssa. Taluttaminen sujui ainakin Tompan kanssa oikein mallikkaasti, vaikka hevonen ei olisi malttanut odottaa, että laitan portin kiinni ennen kuin se kävelee matkoihinsa.
Palasimme takaisin talliin, jossa puhdistin loputkin karsinoista. Osa karsinoista oli onnekseni tyhjinä, mutta saisin kuulemma pian hankkia niihin lisää täytettä. Mitä tuo Astan kommentti sitten ikinä tarkoittikaan. Kyllä tuossa maalaisten kielessä olisi opeteltavaa kerrakseen, ajattelin siinä talikkoa heiluttaessani. Kun karsinat oli puhdistettu, kävin tyhjentämässä kottikärryt samaan osoitteeseen, kuin mihin navetankin kärryt oli tyhjennetty.
"Tiekkö tää lantala alkaa pikku hilijaa pursuta yli, ois aika tasottaa sitä. Seki sun pittää osata tulevaisuuesa tehä ku Aslakki ei ennää jaksa", Asta huikkasi tallin oven suulta. Olin kauhuissani, joutuisinko tosissaan kärräämään kottikärryn avustuksella lantalaa tiiviimmäksi? Upottaisinko jalkani tuohon kasaan ja pistäisin lapion heilumaan? Kun Aslak kurvasi navetan nurkan takaa mönkijällä luokseni huokasin jälleen kerran helpotuksesta. Moneskohan kerta se olikaan jo tälle päivälle. Mönkijän edessä oli kauha, jonka avulla kasaa saisi työnnettyä taemmas. Kuulemma välillä joutuisi vähän lapiolla avustamaan, mutta pääasiassa homma hoituisi mönkijällä.
"No nyt puhutaan asiaa!" huudahdin Aslakille joka näytti yläpeukkua, ennen kuin hän katosi takaisin navetan taakse. Kuulemma meni katsomaan omaa "sarvipäätään", kuka tai mikä se sitten ikinä olikaan. Kerrankin pääsin tekemään jotain mitä osaisin. En minä mikään ihan perus kaupunkilaisjuippi ollutkaan, kyllä minä olin mopoa ja moottorikelkkakin joskus ajanut. Niinpä minä jäin yksin puskemaan lantalaa peremmälle. Routainen ohuesti kerrostunut lanta oli yllättävän tiukassa, ja jouduin useampaan otteeseen hakemaan vähän vauhtia ja kaasuttamaan kauha alhaalla kohti lantakasaa. Sitten se tapahtui. Peruutin taemmas ja kiihdytin. Kiihdytin ehkä vähän liikaakin. Kauha irtosi maasta ja mönkijä kiihtyi huimaan vauhtiin lopulta tökäten täydestä vauhdista suoraa lantakasaan. Siinä me sitten oltiin. Kaulaa myöten, kirjaimellisesti, paskassa. Puolet kasasta kaatui päälle ja mönkijän kauha, eturenkaat ja ohjaustanko upposi kohmettuneeseen kasaan. Nousin mönkijän päältä ja tunsin kuinka kieleni päässä oli jotain likaa. Syljin ja yökkäilin siinä sen aikaa, että Asta ja Aslak molemmat ilmaantuivat paikalle ihmettelemään mitä oli tapahtunut. Samalla selvisi mikä oli se sarvipää mistä Aslak oli maininnut. Liekan päässä miehellä oli massiivinen elukka joka märehti saamiaan heiniä.
Asta purskahti nauruun ja Aslak seurasi perässä. Tallista ilmestyi myös Saara joka katsoi minua ensin hölmistynyt ilme kasvoillaan ja yhtyi sitten naurukuoroon.
"Hehee, näkisippä ittes. Tää tais olla nyt se maatilan kaste, ei oo aito Toukolalainen ennen ku on rämpiny pariin otteeseen lantalassa kaulaansa myöten paskassa!" Asta räkätti ivallisesti. Minua ei pahemmin naurattanut kun vaalea talvitakkini sai uuden ruskean sävyn pintaansa. Siinä me porukalla sitten vedettiin mönkijää höyryävästä lantakasasta irti. Minä koitin peruuttaa, muiden vetäessä sivuilta ja yhden pidellessä kasaa niin, että enempää lantaa ei putoaisi kenenkään niskaan. Tilanteesta selvittiin, mutta olin varma, että saisin kuulla tästä vielä myöhemmin.